Umberto Eco: Foucaultin heiluri

Mission Impossible, ajattelin, kun luin kirjan ensimmäisen sivun. Siellä luki mm. seuraavaa:

”Tiesin – vaikka kuka tahansa olisi voinut tajuta sen tuon lumoavan tyynen liikkeen nähdessään – että heilahdusajan määräsi ripustuslangan pituuden neliöjuuren ja luvun π välinen suhde, joka π, syystä jota mikään järki auringon alla ei pysty tajuamaan, jumalallisen viisauden nojalla väistämättä määrää kaikkien mahdollisten ympyröitten halkaisijan – joten aika, joka kuluu pallon matkatessa ääripisteestä toiseen, oli seuraus salaisesta liitosta, joka vallitsee mittayksiköistä ajattomimpien, kiintopisteen ykseyden, tason abstraktin kaksinaisuuden, luvun π kolmiluonteen, juuren salaisen neliyhteyden ja ympyrän täydellisyyden välillä.”

Mielettömän kauniisti sanottu, mutta helvetillisen vaikea ymmärtää, mitä tuolla tarkoitetaan. Onneksi sanallista leikkimistä matemaattisilla kaavoilla ei myöhemmin kirjassa enää esiintynyt. Ei se silti ollut helppolukuinen. Luin kirjan suomeksi, mutta välillä teksti tuntui aivan vieraalta kieleltä.

Umberto Eco teki saman, minkä Dan Brown, mutta 20 vuotta aikaisemmin. Ja paljon tyylikkäämmin. Siinä missä Da Vinci –koodi on kaikin puolin surkea viritelmä, Foucaultin heiluri onnistuu olemaan oivaltava, mielenkiintoinen, yllättävä ja hauska. Aineksina ovat erilaiset ”epäilyttävät” ryhmittymät eli mm. temppeliherrat, Ruusu-risti, jesuiitat ja juutalaiset. Kolme kaverusta ovat perehtyneet erilaisiin okkulttisiin kirjoituksiin ja salaliittoteorioita käsitteleviin teksteihin ehkä hieman turhan innokkaasti. Tyypeillä ei juuri elämää tunnu olevan, joten he keksivät ”hauskan” tavan viihdyttää itseään: he ottavat kasan merkittäviä salaliittoteorioita ja alkavat yhdistellä niitä suhteellisen mielivaltaisesti toisiinsa. Näin he pala palalta keksivät uuden, suuremman salaliittoteorian, Suunnitelman, jonka tavoitteena sitten muka on maailman herruus. Kaverusten pila alkaa kuitenkin sitten saada ikäviä seurauksia. Mikään ei näytä olevan Ecolle mahdotonta.

Suosittelen tosiaan kaikkia lukemaan Da Vinci –koodin sijasta Foucaultin heilurin. Eco osaa sentään kirjoittaa, luoda todentuntuisia ja sympaattisia henkilöhahmoja ja nivoa mielenkiintoista faktatietoa (niin siis ketä ei muka tällainen okkultistinen hömpötys kiinnostaisi?) sujuvasti kerrontansa lomaan. Häneltä löytyy kaiken lisäksi huumorintajua. Mutta jos totta puhutaan, niin olihan tämä aika raskasta luettavaa. Tämä vaatii lukijalta keskittymistä, jotta kaikki langat pysyvät kasassa. Itse ainakin jouduin useampaan otteeseen lukemaan saman kohdan muutamia kertoja ja selaamaan aikaisempia tapahtumia uudestaan läpi. Välillä mietitytti, että onko kaikki tämä tieto tarpeellista. Tuntui, että välillä Eco tahtoo vain brassailla oppineisuudellaan. Mutta oli sillä kaikella onneksi sitten loppujen lopuksi oma osansa tarinassa.

Kaiken kaikkiaan tämä taitaa nyt lukeutua parhaimpiin lukemiini kirjoihin tänä vuonna. Olen ylpeä itsestäni, kun tästä selviydyin. Tämä on ehkä samalla myös haastavimpia koskaan lukemiani romaaneja. Lopuksi vielä lainaus, joka muistaakseni sai minut hymyilemään. Kabbalisti Diotallevi oli yksi lempihahmojani kirjassa.

”Ja Jumalan Suuri Nimi, sellaisena kuin tetragrammaton sen ilmoittaa, koostuu 72 kirjaimesta”, Diotallevi sanoi. ”Ja seitsemän plus kaksi on yhdeksän. Mutta jos sallitte, voisin vielä jatkaa. Pythagoralaisen perinteen mukaan, johon kabbala liittyy (ainakin se on yksi lähde), kaikkien parittomien lukujen summa, yhdestä seitsemään, on kuusitoista, ja kaikkien parillisten, kahdesta kahdeksaan, on kaksikymmentä, kaksikymmentä plus kuusitoista on kolmekymmentäkuusi.”
”Hyvä Jumala, tohtori”, eversti oli innoissaan. ”Minä arvasin tämän. Minä arvasin. Mikä lohdutus. Olemme lähestymässä totuutta!”

4,5/5