Anteeksi.

Nyt en kerta kaikkiaan ehdi lukea mitään muuta kuin pääsykoekirjoja, eikä aikaa varsinkaan liikene kirja-arvosteluille. Toivon, että kesäkuun alussa minulla olisi taas mahdollisuus uppoutua paremmin kaunokirjallisuuden maailmaan, kun olen päässyt eroon Kuneliuksen Viestinnän vallassa -opuksesta sekä Seppäsen Katseen voimasta sekä tiedotusopin pääsykokeista. Mutta en kyllä uskalla luvata mitään, voi olla että kesällä puolestaan työt painavat päälle. Haluaisin kyllä kovasti pitää tämänkin blogin pystyssä.

Aurinkoista kevättä!

Toivoo Obscuritas ja hautautuu taas pääsykoekirjojen alle.

Päivää pitkästä aikaa.

Miten tässä näin pääsi käymään? Yli vuoden musta aukko kirjabloggailussa? Vuosi sitten syksyllä elämässäni alkoi yhtäkkiä tapahtua kaikenlaista, löysin itselleni ihmisen, jonka kainaloon teki usein mieli käpertyä kirjojen ja bloggailun kustannuksella. Suokaa anteeksi, vaikka tämä anteeksipyyntö tuleekin törkeästi näin myöhään.

No niin, murmelinirasvakalasenimanuliseni lähti siis nyt tammikuun alussa Suomen valtion järjestämälle vuoden pituiselle huvileirille aka inttiin. Minä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä itsekin jotain hyödyllistä tänä aikana, joten voisinhan alkaa tännekin postailemaan uusia juttuja joskus. Tällä hetkellä yo-kirjoitukset painavat kovasti päälle, joten suurin osa ajasta menee koulukirjojen pänttäämiseen, mutta sivussa luen myös romaaneja ruotsiksi ja ranskaksi prepatakseni myös sillä tavalla kyseisten kielten kirjoituksiin. Voi olla että tänne ilmestyy jossain vaiheessa löpinää Sofi Oksasen Baby Janesta, jota tällä hetkerrä puurran läpi ruotsiksi. Tiedä vaikka kirjoittaisinkin sen löpinän på svenska.

Tack och hej.

Herta Müller: Matala maa

Herta Müller on tämänvuotinen kirjallisuuden nobelistimme. Kuten Nobelin ansainneet kirjailijat yleensä, ei Müllerkaan pelkää ottaa kantaa yhteiskunnan ongelmiin. Müller on arvostellut teoksissaan säälimättä erityisesti Romanian saksankielisen vähemmistön kaltoinkohtelua diktaattori Nicolae Ceausescun hallituskaudella. Jo esikoisromaanissaan Matala maa hän tuo katkerana esille tämän teeman: täysin epäoikeutetun kurjuuden, joka lankeaa viattomien ihmisten kestettäväksi. Matalassa maassa tätä epäoikeudenmukaisuutta katsellaan eritoten sorretun kansan lasten silmin.

Matala maa on novellikokoelma. Sen keskipisteenä on kokoelman novelli nimeltä "Matala maa", joka on kokoelman ylivoimaisesti pisin. Se kuvaa romaniansaksalaisen tytön varttumista lapsesta aikuiseksi. "Matalaa maata" reunustaa neljätoista lyhyempää novellia, jotka näyttävät vilahduksia samasta aiheesta. Jokaisen novellin kertojana on lapsi tai nuori, joka elää karussa, ankeassa maailmassa. Saksalaisnuorena Romaniassa on vaikeaa. Siellä ei oikein saa olla se, mikä oikeasti on. Müller on itsekin romanialaissyntyinen saksalainen, minkä huomaa hyvin hänen tekstinsä surullisen todentuntuisista yksityiskohdista ja katkerasta pohjavireestä.

”Itkin huusissa, jottei minua saataisi kiinni pillittämisestä, ja kun kuulin ulkoa askelia, rapisutin paperia, sillä tiesin ettei tässä talossa saanut itkeä ilman syytä. Joskus äiti antoi selkään kun itkin ja sanoi sitten: no nyt sait ainakin syyn itkeä.”

Lasten kasvatus on äärimmäisen ankaraa. Tavoitteena on jalostaa kunnon kansalaisia, ahkeria, moitteettomia ja ylpeitä kommunistivaltion asukkaita. On oltava siisti, ahkera ja siveellinen. On rakastettava äitiä ja isää, vaikka nämä löisivät ja joisivat. Lapsen täytyy sopeutua maailmaan, johon ei hän tahdo kuulua, ja aivan liian aikaisin. Syvällä hänen sisällään hautuu viha. Siitä vihasta kai tämäkin kirja on saanut kipinänsä.

”Pappi sanoo: rakkaat uskovaiseni, tänään on pyhäinpäivä, tänään on rakkaiden vainajiemme, kuolleiden sielujemme ilojuhla. Tänään on kuolleiden sielujemme kirkkomarkkinat.”

Kuolema on hyvin voimakkaasti läsnä Müllerin tekstissä. Ihmisiä kuolee, seisotaan hautausmaalla, kuunnellaan puheita, asetellaan hautakukkia. Lapsi on mukana kaikessa, muttei ymmärrä mistä on kyse. Puheet, papit ja muut sellaiset asiat, jotka tuntuvat aina liittyvän kuolemaan tiukasti, tuntuvat hänestä tyhjänpäiväisiltä. Mitä itse kuolema on? Sitä tapahtuu jatkuvasti, mutta kukaan ei ymmärrä sitä. Joku kuolee, mutta sen jälkeen jatketaan elämää täysin normaalisti. Tällaisia ajatuksia itsessänikin heräsi kirjaa lukiessa. Kuolema on mystinen asia, mutta samalla arkinen jokapäiväisyys.

Müllerin kieli on hyvin omaperäistä. Se on yhtä aikaa runoa ja proosaa. Teksti onnistuu myös olemaan yhtä aikaa unenomaista ja realistista. Tämä sopii lapsen tuntojen kuvailuun erinomaisesti, sillä lapsethan usein tekevät konkreettisia ja tarkkoja, mutta samalla irrationaalisilta vaikuttavia havaintoja. Kuitenkin lapset helposti näkevät maailman puhtaampien linssien läpi kuin aikuiset, ja sen takia Müllerin kertojavalinta onkin onnistunut, sillä tarkoitushan on kuvata romaniansaksalaisten elämää mahdollisimman kirkkaasti ja terävästi.

Ymmärrän hyvin, miksi Nobel tänä vuonna myönnettiin Herta Müllerille. Hän on taitava sanankäyttäjä ja tarkkanäköinen yhteiskunnan arvostelija. Matalassa maassa hän onnistuu hyvällä menestyksellä peilaamaan yhteiskunnan ongelmia lasten ongelmien kautta.

4/5

Helsingin Kirjamessut 09 - ja mitä sieltä jäikään käteen

Niin. Nämä olivat kolmannet messuni. Hienoa oli, vaikka en vieläkään nähnyt edes vilausta Sofi Oksasesta. Ostin kuitenkin ennätysmäärän kirjoja:

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät, 8e
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin, 3e
Amélie Nothomb: Antikrista, 3e
Hermann Hesse: Narkissos ja Kultasuu, 6e
Umberto Eco: Ruusun nimi, 5e
Gabriel García Márguez: Rakkautta koleran aikaan, 6e
Bertrand Russell: Filosofiaa jokamiehelle, 3e
William Shakespeare: Macbeth, 3e
Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa, 3e
Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja, 12e (kaverille joululahjaksi)
Dan Brown: Enkelit ja demonit, 3e (äidille joululahjaksi)
Paolo Coelho: Rohkeus-kalenteri, 13e (äidille synttärilahjaksi)

Näitä alan nyt siis vimmatusti lukemaan.

Umberto Eco: Foucaultin heiluri

Mission Impossible, ajattelin, kun luin kirjan ensimmäisen sivun. Siellä luki mm. seuraavaa:

”Tiesin – vaikka kuka tahansa olisi voinut tajuta sen tuon lumoavan tyynen liikkeen nähdessään – että heilahdusajan määräsi ripustuslangan pituuden neliöjuuren ja luvun π välinen suhde, joka π, syystä jota mikään järki auringon alla ei pysty tajuamaan, jumalallisen viisauden nojalla väistämättä määrää kaikkien mahdollisten ympyröitten halkaisijan – joten aika, joka kuluu pallon matkatessa ääripisteestä toiseen, oli seuraus salaisesta liitosta, joka vallitsee mittayksiköistä ajattomimpien, kiintopisteen ykseyden, tason abstraktin kaksinaisuuden, luvun π kolmiluonteen, juuren salaisen neliyhteyden ja ympyrän täydellisyyden välillä.”

Mielettömän kauniisti sanottu, mutta helvetillisen vaikea ymmärtää, mitä tuolla tarkoitetaan. Onneksi sanallista leikkimistä matemaattisilla kaavoilla ei myöhemmin kirjassa enää esiintynyt. Ei se silti ollut helppolukuinen. Luin kirjan suomeksi, mutta välillä teksti tuntui aivan vieraalta kieleltä.

Umberto Eco teki saman, minkä Dan Brown, mutta 20 vuotta aikaisemmin. Ja paljon tyylikkäämmin. Siinä missä Da Vinci –koodi on kaikin puolin surkea viritelmä, Foucaultin heiluri onnistuu olemaan oivaltava, mielenkiintoinen, yllättävä ja hauska. Aineksina ovat erilaiset ”epäilyttävät” ryhmittymät eli mm. temppeliherrat, Ruusu-risti, jesuiitat ja juutalaiset. Kolme kaverusta ovat perehtyneet erilaisiin okkulttisiin kirjoituksiin ja salaliittoteorioita käsitteleviin teksteihin ehkä hieman turhan innokkaasti. Tyypeillä ei juuri elämää tunnu olevan, joten he keksivät ”hauskan” tavan viihdyttää itseään: he ottavat kasan merkittäviä salaliittoteorioita ja alkavat yhdistellä niitä suhteellisen mielivaltaisesti toisiinsa. Näin he pala palalta keksivät uuden, suuremman salaliittoteorian, Suunnitelman, jonka tavoitteena sitten muka on maailman herruus. Kaverusten pila alkaa kuitenkin sitten saada ikäviä seurauksia. Mikään ei näytä olevan Ecolle mahdotonta.

Suosittelen tosiaan kaikkia lukemaan Da Vinci –koodin sijasta Foucaultin heilurin. Eco osaa sentään kirjoittaa, luoda todentuntuisia ja sympaattisia henkilöhahmoja ja nivoa mielenkiintoista faktatietoa (niin siis ketä ei muka tällainen okkultistinen hömpötys kiinnostaisi?) sujuvasti kerrontansa lomaan. Häneltä löytyy kaiken lisäksi huumorintajua. Mutta jos totta puhutaan, niin olihan tämä aika raskasta luettavaa. Tämä vaatii lukijalta keskittymistä, jotta kaikki langat pysyvät kasassa. Itse ainakin jouduin useampaan otteeseen lukemaan saman kohdan muutamia kertoja ja selaamaan aikaisempia tapahtumia uudestaan läpi. Välillä mietitytti, että onko kaikki tämä tieto tarpeellista. Tuntui, että välillä Eco tahtoo vain brassailla oppineisuudellaan. Mutta oli sillä kaikella onneksi sitten loppujen lopuksi oma osansa tarinassa.

Kaiken kaikkiaan tämä taitaa nyt lukeutua parhaimpiin lukemiini kirjoihin tänä vuonna. Olen ylpeä itsestäni, kun tästä selviydyin. Tämä on ehkä samalla myös haastavimpia koskaan lukemiani romaaneja. Lopuksi vielä lainaus, joka muistaakseni sai minut hymyilemään. Kabbalisti Diotallevi oli yksi lempihahmojani kirjassa.

”Ja Jumalan Suuri Nimi, sellaisena kuin tetragrammaton sen ilmoittaa, koostuu 72 kirjaimesta”, Diotallevi sanoi. ”Ja seitsemän plus kaksi on yhdeksän. Mutta jos sallitte, voisin vielä jatkaa. Pythagoralaisen perinteen mukaan, johon kabbala liittyy (ainakin se on yksi lähde), kaikkien parittomien lukujen summa, yhdestä seitsemään, on kuusitoista, ja kaikkien parillisten, kahdesta kahdeksaan, on kaksikymmentä, kaksikymmentä plus kuusitoista on kolmekymmentäkuusi.”
”Hyvä Jumala, tohtori”, eversti oli innoissaan. ”Minä arvasin tämän. Minä arvasin. Mikä lohdutus. Olemme lähestymässä totuutta!”

4,5/5

Nobel-haaste

Minua ei tähän haastanut kukaan muu kuin minä itse. No, haaste sekin. Idea löytyi täältä, kiitoksia vain. Aion siis lukea kaikilta Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneilta yhden teoksen. Aikarajaa ei ole.

2009 - Herta Müller (Matala maa/Niederungen)
2008 - Jean-Marie Gustave Le Clézio (Kaupunki nimeltä Onitsha/Onitsha)
2007 - Doris Lessing
2006 - Orhan Pamuk
2005 - Harold Pinter
2004 - Elfriede Jelinek
2003 - J. M. Coetzee
2002 - Imre Kertész
2001 - V. S. Naipaul
2000 - Gao Xingjian
1999 - Günter Grass
1998 - José Saramago
1997 - Dario Fo
1996 - Wislawa Szymborska
1995 - Seamus Heaney
1994 - Kenzaburo Oe
1993 - Toni Morrison
1992 - Derek Walcott
1991 - Nadine Gordimer
1990 - Octavio Paz
1989 - Camilo José Cela
1988 - Naguib Mahfouz
1987 - Joseph Brodsky
1986 - Wole Soyinka
1985 - Claude Simon
1984 - Jaroslav Seifert
1983 - William Golding (Kärpästen herra/Lord of the Flies)
1982 - Gabriel García Márquez (Sadan vuoden yksinäisyys/Cien años de soledad)
1981 - Elias Canetti
1980 - Czeslaw Milosz
1979 - Odysseus Elytis
1978 - Isaac Bashevis Singer
1977 - Vicente Aleixandre
1976 - Saul Bellow
1975 - Eugenio Montale
1974 - Eyvind Johnson, Harry Martinson
1973 - Patrick White
1972 - Heinrich Böll
1971 - Pablo Neruda
1970 - Alexandr Solzhenitsyn
1969 - Samuel Beckett
1968 - Yasunari Kawabata
1967 - Miguel Angel Asturias
1966 - Shmuel Agnon, Nelly Sachs
1965 - Mikhail Sholokhov
1964 - Jean-Paul Sartre
1963 - Giorgos Seferis
1962 - John Steinbeck
1961 - Ivo Andric
1960 - Saint-John Perse
1959 - Salvatore Quasimodo
1958 - Boris Pasternak
1957 - Albert Camus
1956 - Juan Ramón Jiménez
1955 - Halldór Laxness
1954 - Ernest Hemingway
1953 - Winston Churchill
1952 - François Mauriac
1951 - Pär Lagerkvist
1950 - Bertrand Russell
1949 - William Faulkner
1948 - T.S. Eliot
1947 - André Gide
1946 - Hermann Hesse
1945 - Gabriela Mistral
1944 - Johannes V. Jensen
1943 - The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section
1942 - The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section
1941 - The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section
1940 - The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section
1939 - Frans Eemil Sillanpää
1938 - Pearl Buck
1937 - Roger Martin du Gard
1936 - Eugene O'Neill
1935 - The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section
1934 - Luigi Pirandello
1933 - Ivan Bunin
1932 - John Galsworthy
1931 - Erik Axel Karlfeldt
1930 - Sinclair Lewis
1929 - Thomas Mann
1928 - Sigrid Undset
1927 - Henri Bergson
1926 - Grazia Deledda
1925 - George Bernard Shaw
1924 - Wladyslaw Reymont
1923 - William Butler Yeats
1922 - Jacinto Benavente
1921 - Anatole France
1920 - Knut Hamsun
1919 - Carl Spitteler
1918 - The prize money was allocated to the Special Fund of this prize section
1917 - Karl Gjellerup, Henrik Pontoppidan
1916 - Verner von Heidenstam
1915 - Romain Rolland
1914 - The prize money was allocated to the Special Fund of this prize section
1913 - Rabindranath Tagore
1912 - Gerhart Hauptmann
1911 - Maurice Maeterlinck
1910 - Paul Heyse
1909 - Selma Lagerlöf
1908 - Rudolf Eucken
1907 - Rudyard Kipling (Viidakkokirja/The Jungle Book)
1906 - Giosuè Carducci
1905 - Henryk Sienkiewicz
1904 - Frédéric Mistral, José Echegaray
1903 - Bjørnstjerne Bjørnson
1902 - Theodor Mommsen
1901 - Sully Prudhomme

4/104

Emmanuel Carrère: Valhe

"Ajattelin, että tämän tarinan kirjoittaminen voisi olla vain joko rikos tai rukous”, kuuluu Emmanuel Carrèren viimeinen lause kirjassaan Valhe.

Valhe on elämäkerrallinen, tositapahtumiin perustuva romaani. Sen päähenkilö on Jean-Claude Romand, mies joka tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa vuonna 1993. Itsemurhassaan hän epäonnistui. Murhan jälkimainingeissa selvisi, että Romand ei ollutkaan lääkäri WHO:n riveissä, vaan täydellinen tyhjäntoimittaja, joka oli valehdellut urastaan perheelleen ja ystävilleen 18 vuotta. Kun kulissit uhkasivat viimein kaatua, mies päätti, että olisi parempi, ettei hänen perheensä saisi koskaan tietää. Mutta Romand itse jäi eloon, istuu nyt elinkautisessa vankeudessa ja tulee vapautumaan vuonna 2015.

Oikeudenkäynnin aikoihin Carrère kiinnostui tapauksesta ja ryhtyi Romandin kanssa kirjeenvaihtoon kirjoittaakseen aiheesta romaanin. Karmivaa, mutta vielä karmivampaa oikeastaan on, että minä tartuin kirjaan ja luin sen. Aluksi en oikeastaan tajunnutkaan, että kaikki, mitä siinä kerrottiin, oli totta. Mutta en minä Valheen lukemista kadu. Se on hyvä kirja. Kieli on sopivan neutraalia, Carrère antaa puhtaille tapahtumille pääosan, kuten kuuluukin. Turhat moralisoinnit ja romantisoinnit on jätetty pois, jotta lukijan ajatuksille olisi tilaa. Ja kuitenkin Carrère onnistuu hienovaraisesti kääntämään ihmismielen hirveydet esiin. Itse asiassa ne tulevat esiin kuin itsestään.

Valhe oli ahdistavin kirja pitkään aikaan. Ymmärrän hyvin niitä, jotka inhoavat tätä kirjaa. Carrèren kirjeenvaihto murhaajan kanssa ja tämän asioiden kaivelu tuntuvat vastenmieliseltä toiminnalta. Itsellenikään ei tätä lukiessa aina ollut mikään selviö, vihasinko sitä vai ihailinko. Paikoin oloni Valhetta lukiessa oli hirveä. Mutta tuleeko hyvästä kirjallisuudesta aina hyvä mieli? Eikö sen tarkoituksena ennemminkin olisi herättää ajatuksia? Tässä asiassa lukijoista varmasti löytyy usean koulukunnan edustajia. En suosittele tätä niille, jotka haluavat olla hyvällä tuulella kirjoja luettuaan. Sen sijaan ahdistusta pelkäämättömille, masokisteille/sadisteille/ mille lie mielenhäiriöisille suosittelen kyllä.

4/5