Christopher Phillips: Sokrates-kahvila

Hassua, että luin tämän vasta nyt, sain tämän kirjan nimittäin rippilahjaksi jo viime kesänä... Mutta toisaalta oli hyvä, että "säästin" sen talveen. Luulen, että kesällä lukukokemus ei olisi ollut niin erityisen merkittävä, mutta näin talvella siitä tuntui oikeasti olevan hyötyä: huomasin alkaneeni syksyn mittaan upota yhä syvemmälle sinne aivojenkäyttötaidottomuuden syvään suohon (tai valkoisen kaniinin turkkiin, niin kuin kirjassa Sofian maailma olisi sanottu). Onneksi luin tämän juuri nyt, sillä nyt minulla vielä on mahdollisuuksia ryömiä sieltä pois, ihmettelemään maailmaa sokraattiseen tyyliin. [<-- En todellakaan ollut rippikoulussa viime kesänä, tämä teksti on melko vanha. Kopioin sen vanhasta blogistani. :D ]

Kirja siis kertoo siitä, miten tämä Christopher Phillips on vetänyt ympäri Yhdysvaltoja lukuisia Sokrates-kahviloiksi nimittämiään keskusteluja, ja mitä kokemuksia hänelle niistä on kertynyt. Sokrates-kahviloissa siis on kyse siitä, että joukko (ehkä toisilleen tuntemattomia ja erilaisia) ihmisiä kokoontuu yhdessä jonnekin ja ottaa sitten pohdittavakseen ihan minkä tahansa kysymyksen, joka ihmisiä yleisesti kiinnostaa ja johon ei välttämättä ole yksinkertaista ja yksiselitteistä vastausta. Tälläisiä kysymyksiä voivat olla esim. "Mikä on elämän tarkoitus?", "Mitä on rakkaus?" tai "Mistä maailma koostuu?". Käytetään sokraattista metodia, eli esitetään juuri tuollaisia kysymyksiä, sitten niihin pyritään vastaamaan ja sitten esitetään taas lisää kysymyksiä. Varsin hauskaa.

Joskus olen määritellyt hyvän kirjan sillä tavoin, että se antaa ajattelemisen aihetta. Sokrates-kahvila totisesti antoi, joten on se kai sitten hyvä kirja. Phillips on saanut sisällytettyä vähän reiluun kahteensataan sivuun mitä erilaisimpia, mielenkiintoisia filosofisia kysymyksiä, ongelmia ja mysteerejä, jotka varmasti kiinnostavat jollakin tavalla kaikkia ihmisiä. Näkemyksiä on myös monenlaisia ja Phillips käsittelee niitä kaikkia yhtä objektiivisesti ja puoluettomasti. Hän esittää toki omatkin mielipiteensä, mutta ei painota niitä liikaa. Lukijalle jää reilusti tilaa.
Kirjassa on myös muutamia asioita, jotka minua ärsyttivät. En esimerkiksi pitänyt siitä, miten Phillips kuvailee välillä aivan turhia asioita aivan turhan tarkasti, kuten tapaamiensa ihmisten ulkonäköä. Ne kuvaukset vaikuttivat sen kaiken "viisauden" keskellä niin epäaidoilta. Kirja syyllistyy välillä myös pieneen sekavuuteen, joka hivenen vaikeuttaa lukemista ja saattaa viedä lukijan ajatuksia pois olennaisista asioista. Kirjaa ei missään tapauksessa saisi lukea nopeasti, pelkkänä passiivisena vastaanottajana, vaan jokaista lausetta olisi hyvä jäädä pohtimaan hetkeksi. Jos siis haluaa saada kirjasta mahdollisimman paljon irti.

Enimmäkseen kirja oli siis positiivinen ja tietyllä tavalla jännittävä lukukokemus. Tuntuu siltä, että olen löytänyt uudestaan sen kesällä harrastamani
kyseenalaistavan ja avarakatseisen ajattelutavan, kiitos Phillipsin ja Sokrateen.

5/5

Jostein Gaarder: Pasianssimysteerio

Minulla oli korkeat odotukset tätä kirjaa kohtaan ja (arvattavasti) se tuotti minulle pettymyksen.

Pasianssimysteerio kertoo kaksitoistavuotiaasta pojasta, Hans Thomasista, ja hänen "faijastaan", jotka lähtevät etsimään äitiään ja vaimoaan, joka puolestaan on lähtenyt maailmalle "etsimään itseään". Isä ja poika ajavat vanhalla Fiatillaan Euroopan halki, kotimaastaan Norjasta aina Kreikkaan asti, vihjeenään ainoastaan kreikkalainen muotilehti, jonka kantta koristaa äidin (joka tosin näyttää joltain muulta) kuva. Matkalla pysähdytään silloin tällöin tupakkatauoille, joiden aikana käydään filosofisia keskusteluja ja ihmetellään, miten ihmeellinen paikka maailma onkaan. Faija näet väittää olevansa jonkinlainen Jokeri, joka näkee asioita, joille muut ihmiset ovat sokeita. Eräänä päivänä matkalaiset törmäävät salaperäiseen kääpiöön, joka antaa Hans Thomasille suurennuslasin ja neuvoo heille tien pieneen saksalaiseen syrjäkylään nimeltä Dorf. Dorfissa Hans Thomas tapaa kylän leipurin, joka antaa tälle pullan sisään leivotun pienen kirjan (jota voi lukea ainoastaan suurennuslasilla). Hans Thomas alkaa lukea kirjaa salassa isältään ja tulee tarinan edetessä vain yhä ja yhä hämmästyneemmäksi. Jossain vaiheessa poika tajuaa kirjan tapahtumien liittyvän olennaisella tavalla omaan elämäänsä. Ja koko jutun ytimessä on vanha, kulunut, korttipakka...

Kuten alussa jo mainitsin, tämä kirja oli pettymys. Saman kirjailijan teos Sofian maailma oli niin loistavasti onnistunut ja toimiva esitys, että ehkä Pasianssimysteeriolla ei missään vaiheessa ole ollutkaan mitään mahdollisuutta lunastaa odotuksiani. Kirjan idea sinänsä on mielenkiintoinen, ja kirja sisältää paljon hyviä oivalluksia erityisesti pasianssiin liittyen, mutta siihen se sitten jääkin. Olin pettynyt kirjaan alusta lähtien, johtuen kielestä. Minusta on viime aikoina tullut kielen suhteen varmaan aika nirso, joten tällainen töksähtelevyys ärsytti melkoisesti. Ehkä kirja on tarkoitettu nuoremmille ihmisille kuin minä, en tiedä, niin että asiat pitää sanoa selkeästi ja yksinkertaisesti ilman että tulee epäselvyyksiä, mutta joka tapauksessa tuollainen kielenkäyttö pilasi kirjan tunnelmasta paljon, samoin minun lukukokemuksestani. Noh, mitäs olen tottunut nauttimaan kirjani kielen tasoltakin alkaen monimutkaisina ja ajatusta vaativina.

Juoni ei tarjonnut mitään erityistä jännitystä eikä kiinnostavuutta. Potentiaalia oli, ja hyviä ideoita, mutta ne menivät hukkaan. Suurin kekseliäisyys esiintyi pullakirjan tarinassa, mutta juonenkuljetuksen osalta siinäkin vajottiin sellaiseen kliseisyyteen, että alkoi melkein itkettää. Henkilöhahmoihin olin aika turhautunut. Isä joi ja ennen kaikkea filosofoi liikaa. En pidä siitä, että joka toisessa kappaleessa minulle tuputetaan "oikeanlaisia ajatuksia" ja "oikeaa tapaa tarkastella maailmaa". Mietin omat ajatukseni ihan itse, kiitos. Kirjan täytyy toki herättää ajatuksia, mutta tuollainen valmiin elämänfilosofian tyrkyttäminen on väärä tapa.

Tiivistettynä: paljon hyviä ideoita, mutta suurin osa pilataan tökerön käsittelytavan takia.

2½/5

Peter Høeg: Rajatapaukset

"Jos on tottunut kuljeksimaan talossa ja sitten jonain päivänä sattuu tapaturma, vaikka hakataan tai jotain ja tulee sokeaksi, vasta silloin tosiaan huomaa huonekalut. Ainahan ne ovat olleet paikoillaan, mutta niitä ei yleensä huomaa, kävelee vain ohi. Vasta kun käy vaikeaksi väistää jotain, sen tosiaan huomaa. Juuri niin huomaa ajan: kun alkaa olla vaikeaa päästä siitä yli.”

Rajatapaukset on melko pitkälti omaelämäkerrallinen romaani. Se on kertomus orvon Peter-raukan nuoruudesta 70-luvulla. Pojan otsaan lyödään milloin minkäkinlainen hullun leima ja häntä riepotellaan milloin mihinkin laitokseen pitkin Tanskaa. Tärkeimmän osan kirjasta kattaa jakso, jossa Peter asuu kuuluisassa Biehlin yksityiskoulussa. Koululla on hyvä maine, mutta harva niistä vanhemmista, jotka sinne ovat lapsensa laittaneet, todella tietää mitä koulussa todella tapahtuu. Rehtori pitää ”kurituspäiväkirjaa”, kuvataidetyöstä saa yhden tähden enemmän jos värittää taustan, ja eräät hengittävät kaasua nukahtaakseen paremmin.

Tärkeää osaa kirjassa näyttelee aika. Mikään ei mietitytä Peteriä yhtä paljon kuin aika. On selvää, että Biehlissä aika on lineaarista. Mutta aika voi olla myös syklistä. Mitä aika todella on? Vähä vähältä Peterille alkaa valjeta, mutta hän ei kuitenkaan voi olla varma mistään. Eikä haluakaan olla, hänhän halveksii tiedemiehiä, joille kelpaavat ainoastaan täsmälliset vastaukset.

Tämä oli hieno lukukokemus. Huomasin ajan olevan tosiaan varsin kummallinen asia: tätä kirjaa lukiessa se tuntui joko häviävän kokonaan tai viilettävän valoa nopeammin. Pakko nostaa hattua Høegille, sillä ei pitkään aikaan yksikään kirjailija minun lukemissani kirjoissa ole pystynyt muokkaamaan aikaa samalla tavalla. Kirjaa oli kaikin puolin nautinnollista lukea. Høeg kirjoittaa hyvin pelkistetysti, kertoo vain olennaisimman, mutta silti mainitsee pienet yksityiskohdat, jotka teroittavat tarinasta veitsenterävän ja muistuttavat karmealla tavalla että kaikki se on totta. Olisi hienoa itse osata kirjoittaa kuin Høeg, yksinkertaisesti mutta monimutkaisesti.

Moitittavaa tästä kirjasta löytyy hyvin vähän. Ehkä Peterin pitkiä ajatusmonologeja olisi voinut nivoa vähän enemmän tapahtumien lomaan, mutta toisaalta meni se noinkin, sillä joka tapauksessa pidin niistä paljon eivätkä ne mitenkään minua häirinneet. Luen ehdottomasti Høegia lisää.

4,5/5

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Margaretin parhaita ystäviä ovat kirjat. Hän työskentelee ja enimmäkseen asuukin isänsä antikvariaatissa, hoivaa pikku ystäviään ja lukee enemmän kuin mikään laki sallii. Erityisesti häntä kiinnostavat sellaiset tarinat, jotka ovat vaipuneet muilta ihmisiltä unholaan: muinoin eläneiden, todellisten henkilöiden päiväkirjat.

Eräänä iltana Margaret saa tietää asian, jonka hän on tavallaan tiedostamattaan aavistanut koko elämänsä ajan. Hänellä on kaksonen. Harmi vain, että tämä kaksoissisar kuoli samana päivänä kuin syntyi. Joka tapauksessa puuttuva kaksoissisar selittää tyhjän aukon, jonka Margaret aina on ollut tuntevinaan vieressään.

On olemassa myös suosittu kirjailija nimeltä Vida Winter. Mutta siihen jäävätkin kaikki totuudet, mitä tästä naisesta yleisesti tiedetään. Winter antaa kyllä haastatteluja, mutta ei koskaan kerro täydellistä totuutta itsestään. Hän rakastaa tarinankertomista niin paljon, ettei pysty enää muuhun, kuin luomaan menneisyydestään satuja ja latelemaan niitä hyväuskoisille toimittajille. Mutta sitten Vida Winter haluaakin yhtäkkiä kertoa totuuden. Ja ketäpä muuta hän lähestyykään kirjeteitse, kuin rakasta pikku Margaretiamme. Hän on lukenut Margaretin tutkielman erään henkilön päiväkirjojen pohjalta ja todennut tämän sopivaksi henkilöksi kirjoittamaan oman elämäkertansa. Tuota pikaa Margaret istuukin jo junassa kohti Winterin kartanoa ja kummallisia, vanhoja tarinoita, jotka tällä kertaa ovatkin totta.

Kolmastoista kertomus ilmeisesti pyrkii olemaan jonkinlainen kunnianosoitus vanhoille klassikoille, kuten Kotiopettajattaren romaanille ja Humisevalle harjulle (joista ensin mainittua allekirjoittanut ei jaksanut lukea edes loppuun, köhköh), sekä samalla myös kirjoille ja lukemiselle yleensäkin. Kai se jossain mielessä onnistuukin, ainakin siinä on paljon samoja piirteitä kuin noissa romanttisissa 1800-luvun suurteoksissa: suuria tunteita, kovia kohtaloita ja henkäyksiä hautojen takaa. Jostain syystä en kuitenkaan pitänyt tästä läheskään yhtä paljon kuin esimerkiksi Humisevasta harjusta.

Kolmastoista kertomus ei pääse lähellekään sitä eeppisyyttä, riipaisevuutta ja karmivuutta, joka tuossa Brontën mestariteoksessa välittömästi ottaa lukijan valtaansa. Juoni toki kääntelehtii vaikka mihin suuntiin, mutta silti tarina tuntuu jäävän kaipaamaan jonkinlaista särmää. Mikään ei lopulta ole kovin yllättävää eikä kliseiltä vältytä. Parhaat koukut löytyvät neiti Winterin kertomasta tarinasta (joka kyllä tarjoaa paikoitellen ”positiivisia järkytyksiä” lukijalle), mikä sekin jää hieman kaukaiseksi lukijalle, sillä onhan se kirjan päähenkilölle, Margaretillekin, vain kertomus, jonka todenperäisyyttä hän joutuu jatkuvasti epäilemään. Kirja yrittää ehkä tavoitella 1800-luvun romaanien tunnelmaa myös kielen tasolla. Tämä asia minua ärsytti myös, sillä yritys johti lähinnä siihen, että tekstissä vilisi liikaa adjektiiveja, liikaa ulkoisten asioiden kuvailua, liikaa latteita tunnelmanluontiyrityksiä ja liikaa huomioita epäoleellisiin asioihin, mikä teki kielen paikka paikoin jopa lapselliseksi (voisin esim. kuvitella 13-vuotiaan itseni kirjoittamassa muutamia katkelmia samalla tavalla) ja naiiviksi. Muutenkin monet kirjan piirteet tekivät siitä hyvin pitkälti enemmän nuortenkirjamaisen kuin kirjailija on ehkä tarkoittanut.

Kolmannelletoista kertomukselle tippuu kolme tähteä viidestä, eli hyviä kohtia löytyy, mutta myös melkein saman verran yhtä huonoja, joten siihen keskitason tuntumaan jäädään. Voi olla, että olen vääränlainen ihminen lukemaan tällaisia kirjoja, mutta en kuitenkaan suosittelisi tätä ihan ensimmäisenä kenellekään muullekaan.

3/5

Gabriel García Márguez: Sadan vuoden yksinäisyys

Tänä vuonna lukemistani kirjoista paras. Ja ylipäätään, pitkästä aikaa hyvää kirjallisuutta (tai ylipäätään kirjallisuutta, josta jaksaa kirjoittaa tänne).

Tämähän on klassikko, eikä suotta. Se on Buendían suvun kronikka ja tarina Macondo-nimisestä kyläpahasesta, mutta samalla se onnistuu olemaan myös hieno tutkielma ihmisistä ja elämästä ylipäätäänkin.

Teoshan on tunnetuimpia edustajia genrestä nimeltä maaginen realismi, mikä siis tarkoittaa sitä, että siinä eletään päällisin puolin normaalia elämää tässä meidän tuntemassamme todellisuudessa, välillä vaan sattuu joku levitoimaan suklaan voimalla, astumaan taivaisiin ruumiineen sieluineen tai näkemään ylämäkeen virtaavan verivanan. Kaikki on siis mahdollista - juuri ja juuri sen verran, että se voi tapahtua. Tapahtumia on myös vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn aikakauteen, joskin nykyaika se ei ainakaan ole.

Sadan vuoden yksinäisyys teki ainakin minuun vaikutuksen. Se on suuri tarina, ja siihen mahtuu paljon: seitsemän sukupolven edestä Arcadio Joséita, Aurelianoja ja Remedioksia, sillä suvussa on tapana kuljettaa samoja nimiä isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Se saattaa aiheuttaa lukijalle pientä päänvaivaa siitä, kuka nyt olikaan kenenkin poika, mutta itselleni tuo ei koitunut miksikään pahaksi ongelmaksi. He ovat kaikki erilaisia: sekä keskenään että muun maailman kanssa. Buendíat ovat tuomittuja yksinäisyyteen, he eivät jostain syystä pysty elämään kuin normaalit ihmiset sopusoinnussa maailman kanssa. Vaikka heidän elämäänsä mahtuu hyviä hetkiä, ei heistä kukaan tunnu saavuttavan pysyvää onnea: yksi saa kannettavakseen elinikäisen kaunan, toinen kadottaa järkensä valon, jne. Vuosikymmenet vilahtavat hetkessä ohi, ristitään uusia Aurelianoja ja kohta jo valvotaan samojen henkilöiden ruumiita. Henkilöt vaihtuvat, mutta loppujen mikään ei muutu, ja uudet sukupolvet sortuvat isiensä virheisiin yhä uudestaan ja uudestaan. Márguez maalaa sukutarinansa puitteissa rehellisen ja kaunistelemattoman kuvan ihmiselämästä. Sitä alkaa miettiä, että onko tässä missään mitään järkeä.

Tämä on niitä kirjoja, joita pitää lukea pitkiä jaksoja kerralla ja huolella, muuten menettää paljon. Teksti vilisee viehättäviä pikku yksityiskohtia (Márguez tuntuu ottaneen selvää asioista), jotka tekevät Macondosta kaikessa kummallisuudessaankin niin aidon, että välillä voi kuvitella itse kävelevänsä pitkin sen pölyisiä katuja tai kuljeskelevansa Buendíojen hämärässä, sokkeloisessa talossa. Ja se ripaus magiaa, joka tupsahtaa eteen aina odottamatta - mistä Márguez keksii kaiken? Ei häivähdystäkään kliseisyydestä, vain puhdasta, tuoretta ja terävää mielikuvitusta. Nerokasta.

Kirja ei kannesta kanteen ollut aivan tasaisen nautittavaa luettavaa. Pidin alusta, jolloin Macondo oli vielä eristyksissä muusta maailmasta ja jolloin vain mustalaiset kävivät esittelemässä ihmeellisiä keksintöjään ja arabit vaihtamassa kauppatavaroitaan guacamao(vaimitäneoli)-papukaijoihin. Keskikohta olikin sitten minusta hiukan tylsempi: vallankumouksia, sotaa, aseita. Suurin osa maagisuudesta katoaa ja tapahtumat ovat pitkän aikaa pitkäveteisen realistisia. Kirja kuitenkin parani loppua kohden: Macondo liukenee nelivuotiseen sateeseen ja vaipuu pikku hiljaa jälleen unohduksiin, ja lopulta Buendían suvun tarina loppuu kuten vanha ennustus, jota kukaan ei silloin enää muista, on tiennyt kertoa jo vuosia ennen suvun syntyä.

En minä tälle kirjalle muuta arvosanaa osaa antaa kuin 5/5.