Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Margaretin parhaita ystäviä ovat kirjat. Hän työskentelee ja enimmäkseen asuukin isänsä antikvariaatissa, hoivaa pikku ystäviään ja lukee enemmän kuin mikään laki sallii. Erityisesti häntä kiinnostavat sellaiset tarinat, jotka ovat vaipuneet muilta ihmisiltä unholaan: muinoin eläneiden, todellisten henkilöiden päiväkirjat.

Eräänä iltana Margaret saa tietää asian, jonka hän on tavallaan tiedostamattaan aavistanut koko elämänsä ajan. Hänellä on kaksonen. Harmi vain, että tämä kaksoissisar kuoli samana päivänä kuin syntyi. Joka tapauksessa puuttuva kaksoissisar selittää tyhjän aukon, jonka Margaret aina on ollut tuntevinaan vieressään.

On olemassa myös suosittu kirjailija nimeltä Vida Winter. Mutta siihen jäävätkin kaikki totuudet, mitä tästä naisesta yleisesti tiedetään. Winter antaa kyllä haastatteluja, mutta ei koskaan kerro täydellistä totuutta itsestään. Hän rakastaa tarinankertomista niin paljon, ettei pysty enää muuhun, kuin luomaan menneisyydestään satuja ja latelemaan niitä hyväuskoisille toimittajille. Mutta sitten Vida Winter haluaakin yhtäkkiä kertoa totuuden. Ja ketäpä muuta hän lähestyykään kirjeteitse, kuin rakasta pikku Margaretiamme. Hän on lukenut Margaretin tutkielman erään henkilön päiväkirjojen pohjalta ja todennut tämän sopivaksi henkilöksi kirjoittamaan oman elämäkertansa. Tuota pikaa Margaret istuukin jo junassa kohti Winterin kartanoa ja kummallisia, vanhoja tarinoita, jotka tällä kertaa ovatkin totta.

Kolmastoista kertomus ilmeisesti pyrkii olemaan jonkinlainen kunnianosoitus vanhoille klassikoille, kuten Kotiopettajattaren romaanille ja Humisevalle harjulle (joista ensin mainittua allekirjoittanut ei jaksanut lukea edes loppuun, köhköh), sekä samalla myös kirjoille ja lukemiselle yleensäkin. Kai se jossain mielessä onnistuukin, ainakin siinä on paljon samoja piirteitä kuin noissa romanttisissa 1800-luvun suurteoksissa: suuria tunteita, kovia kohtaloita ja henkäyksiä hautojen takaa. Jostain syystä en kuitenkaan pitänyt tästä läheskään yhtä paljon kuin esimerkiksi Humisevasta harjusta.

Kolmastoista kertomus ei pääse lähellekään sitä eeppisyyttä, riipaisevuutta ja karmivuutta, joka tuossa Brontën mestariteoksessa välittömästi ottaa lukijan valtaansa. Juoni toki kääntelehtii vaikka mihin suuntiin, mutta silti tarina tuntuu jäävän kaipaamaan jonkinlaista särmää. Mikään ei lopulta ole kovin yllättävää eikä kliseiltä vältytä. Parhaat koukut löytyvät neiti Winterin kertomasta tarinasta (joka kyllä tarjoaa paikoitellen ”positiivisia järkytyksiä” lukijalle), mikä sekin jää hieman kaukaiseksi lukijalle, sillä onhan se kirjan päähenkilölle, Margaretillekin, vain kertomus, jonka todenperäisyyttä hän joutuu jatkuvasti epäilemään. Kirja yrittää ehkä tavoitella 1800-luvun romaanien tunnelmaa myös kielen tasolla. Tämä asia minua ärsytti myös, sillä yritys johti lähinnä siihen, että tekstissä vilisi liikaa adjektiiveja, liikaa ulkoisten asioiden kuvailua, liikaa latteita tunnelmanluontiyrityksiä ja liikaa huomioita epäoleellisiin asioihin, mikä teki kielen paikka paikoin jopa lapselliseksi (voisin esim. kuvitella 13-vuotiaan itseni kirjoittamassa muutamia katkelmia samalla tavalla) ja naiiviksi. Muutenkin monet kirjan piirteet tekivät siitä hyvin pitkälti enemmän nuortenkirjamaisen kuin kirjailija on ehkä tarkoittanut.

Kolmannelletoista kertomukselle tippuu kolme tähteä viidestä, eli hyviä kohtia löytyy, mutta myös melkein saman verran yhtä huonoja, joten siihen keskitason tuntumaan jäädään. Voi olla, että olen vääränlainen ihminen lukemaan tällaisia kirjoja, mutta en kuitenkaan suosittelisi tätä ihan ensimmäisenä kenellekään muullekaan.

3/5