Herta Müller: Matala maa

Herta Müller on tämänvuotinen kirjallisuuden nobelistimme. Kuten Nobelin ansainneet kirjailijat yleensä, ei Müllerkaan pelkää ottaa kantaa yhteiskunnan ongelmiin. Müller on arvostellut teoksissaan säälimättä erityisesti Romanian saksankielisen vähemmistön kaltoinkohtelua diktaattori Nicolae Ceausescun hallituskaudella. Jo esikoisromaanissaan Matala maa hän tuo katkerana esille tämän teeman: täysin epäoikeutetun kurjuuden, joka lankeaa viattomien ihmisten kestettäväksi. Matalassa maassa tätä epäoikeudenmukaisuutta katsellaan eritoten sorretun kansan lasten silmin.

Matala maa on novellikokoelma. Sen keskipisteenä on kokoelman novelli nimeltä "Matala maa", joka on kokoelman ylivoimaisesti pisin. Se kuvaa romaniansaksalaisen tytön varttumista lapsesta aikuiseksi. "Matalaa maata" reunustaa neljätoista lyhyempää novellia, jotka näyttävät vilahduksia samasta aiheesta. Jokaisen novellin kertojana on lapsi tai nuori, joka elää karussa, ankeassa maailmassa. Saksalaisnuorena Romaniassa on vaikeaa. Siellä ei oikein saa olla se, mikä oikeasti on. Müller on itsekin romanialaissyntyinen saksalainen, minkä huomaa hyvin hänen tekstinsä surullisen todentuntuisista yksityiskohdista ja katkerasta pohjavireestä.

”Itkin huusissa, jottei minua saataisi kiinni pillittämisestä, ja kun kuulin ulkoa askelia, rapisutin paperia, sillä tiesin ettei tässä talossa saanut itkeä ilman syytä. Joskus äiti antoi selkään kun itkin ja sanoi sitten: no nyt sait ainakin syyn itkeä.”

Lasten kasvatus on äärimmäisen ankaraa. Tavoitteena on jalostaa kunnon kansalaisia, ahkeria, moitteettomia ja ylpeitä kommunistivaltion asukkaita. On oltava siisti, ahkera ja siveellinen. On rakastettava äitiä ja isää, vaikka nämä löisivät ja joisivat. Lapsen täytyy sopeutua maailmaan, johon ei hän tahdo kuulua, ja aivan liian aikaisin. Syvällä hänen sisällään hautuu viha. Siitä vihasta kai tämäkin kirja on saanut kipinänsä.

”Pappi sanoo: rakkaat uskovaiseni, tänään on pyhäinpäivä, tänään on rakkaiden vainajiemme, kuolleiden sielujemme ilojuhla. Tänään on kuolleiden sielujemme kirkkomarkkinat.”

Kuolema on hyvin voimakkaasti läsnä Müllerin tekstissä. Ihmisiä kuolee, seisotaan hautausmaalla, kuunnellaan puheita, asetellaan hautakukkia. Lapsi on mukana kaikessa, muttei ymmärrä mistä on kyse. Puheet, papit ja muut sellaiset asiat, jotka tuntuvat aina liittyvän kuolemaan tiukasti, tuntuvat hänestä tyhjänpäiväisiltä. Mitä itse kuolema on? Sitä tapahtuu jatkuvasti, mutta kukaan ei ymmärrä sitä. Joku kuolee, mutta sen jälkeen jatketaan elämää täysin normaalisti. Tällaisia ajatuksia itsessänikin heräsi kirjaa lukiessa. Kuolema on mystinen asia, mutta samalla arkinen jokapäiväisyys.

Müllerin kieli on hyvin omaperäistä. Se on yhtä aikaa runoa ja proosaa. Teksti onnistuu myös olemaan yhtä aikaa unenomaista ja realistista. Tämä sopii lapsen tuntojen kuvailuun erinomaisesti, sillä lapsethan usein tekevät konkreettisia ja tarkkoja, mutta samalla irrationaalisilta vaikuttavia havaintoja. Kuitenkin lapset helposti näkevät maailman puhtaampien linssien läpi kuin aikuiset, ja sen takia Müllerin kertojavalinta onkin onnistunut, sillä tarkoitushan on kuvata romaniansaksalaisten elämää mahdollisimman kirkkaasti ja terävästi.

Ymmärrän hyvin, miksi Nobel tänä vuonna myönnettiin Herta Müllerille. Hän on taitava sanankäyttäjä ja tarkkanäköinen yhteiskunnan arvostelija. Matalassa maassa hän onnistuu hyvällä menestyksellä peilaamaan yhteiskunnan ongelmia lasten ongelmien kautta.

4/5

Helsingin Kirjamessut 09 - ja mitä sieltä jäikään käteen

Niin. Nämä olivat kolmannet messuni. Hienoa oli, vaikka en vieläkään nähnyt edes vilausta Sofi Oksasesta. Ostin kuitenkin ennätysmäärän kirjoja:

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät, 8e
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin, 3e
Amélie Nothomb: Antikrista, 3e
Hermann Hesse: Narkissos ja Kultasuu, 6e
Umberto Eco: Ruusun nimi, 5e
Gabriel García Márguez: Rakkautta koleran aikaan, 6e
Bertrand Russell: Filosofiaa jokamiehelle, 3e
William Shakespeare: Macbeth, 3e
Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa, 3e
Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja, 12e (kaverille joululahjaksi)
Dan Brown: Enkelit ja demonit, 3e (äidille joululahjaksi)
Paolo Coelho: Rohkeus-kalenteri, 13e (äidille synttärilahjaksi)

Näitä alan nyt siis vimmatusti lukemaan.

Umberto Eco: Foucaultin heiluri

Mission Impossible, ajattelin, kun luin kirjan ensimmäisen sivun. Siellä luki mm. seuraavaa:

”Tiesin – vaikka kuka tahansa olisi voinut tajuta sen tuon lumoavan tyynen liikkeen nähdessään – että heilahdusajan määräsi ripustuslangan pituuden neliöjuuren ja luvun π välinen suhde, joka π, syystä jota mikään järki auringon alla ei pysty tajuamaan, jumalallisen viisauden nojalla väistämättä määrää kaikkien mahdollisten ympyröitten halkaisijan – joten aika, joka kuluu pallon matkatessa ääripisteestä toiseen, oli seuraus salaisesta liitosta, joka vallitsee mittayksiköistä ajattomimpien, kiintopisteen ykseyden, tason abstraktin kaksinaisuuden, luvun π kolmiluonteen, juuren salaisen neliyhteyden ja ympyrän täydellisyyden välillä.”

Mielettömän kauniisti sanottu, mutta helvetillisen vaikea ymmärtää, mitä tuolla tarkoitetaan. Onneksi sanallista leikkimistä matemaattisilla kaavoilla ei myöhemmin kirjassa enää esiintynyt. Ei se silti ollut helppolukuinen. Luin kirjan suomeksi, mutta välillä teksti tuntui aivan vieraalta kieleltä.

Umberto Eco teki saman, minkä Dan Brown, mutta 20 vuotta aikaisemmin. Ja paljon tyylikkäämmin. Siinä missä Da Vinci –koodi on kaikin puolin surkea viritelmä, Foucaultin heiluri onnistuu olemaan oivaltava, mielenkiintoinen, yllättävä ja hauska. Aineksina ovat erilaiset ”epäilyttävät” ryhmittymät eli mm. temppeliherrat, Ruusu-risti, jesuiitat ja juutalaiset. Kolme kaverusta ovat perehtyneet erilaisiin okkulttisiin kirjoituksiin ja salaliittoteorioita käsitteleviin teksteihin ehkä hieman turhan innokkaasti. Tyypeillä ei juuri elämää tunnu olevan, joten he keksivät ”hauskan” tavan viihdyttää itseään: he ottavat kasan merkittäviä salaliittoteorioita ja alkavat yhdistellä niitä suhteellisen mielivaltaisesti toisiinsa. Näin he pala palalta keksivät uuden, suuremman salaliittoteorian, Suunnitelman, jonka tavoitteena sitten muka on maailman herruus. Kaverusten pila alkaa kuitenkin sitten saada ikäviä seurauksia. Mikään ei näytä olevan Ecolle mahdotonta.

Suosittelen tosiaan kaikkia lukemaan Da Vinci –koodin sijasta Foucaultin heilurin. Eco osaa sentään kirjoittaa, luoda todentuntuisia ja sympaattisia henkilöhahmoja ja nivoa mielenkiintoista faktatietoa (niin siis ketä ei muka tällainen okkultistinen hömpötys kiinnostaisi?) sujuvasti kerrontansa lomaan. Häneltä löytyy kaiken lisäksi huumorintajua. Mutta jos totta puhutaan, niin olihan tämä aika raskasta luettavaa. Tämä vaatii lukijalta keskittymistä, jotta kaikki langat pysyvät kasassa. Itse ainakin jouduin useampaan otteeseen lukemaan saman kohdan muutamia kertoja ja selaamaan aikaisempia tapahtumia uudestaan läpi. Välillä mietitytti, että onko kaikki tämä tieto tarpeellista. Tuntui, että välillä Eco tahtoo vain brassailla oppineisuudellaan. Mutta oli sillä kaikella onneksi sitten loppujen lopuksi oma osansa tarinassa.

Kaiken kaikkiaan tämä taitaa nyt lukeutua parhaimpiin lukemiini kirjoihin tänä vuonna. Olen ylpeä itsestäni, kun tästä selviydyin. Tämä on ehkä samalla myös haastavimpia koskaan lukemiani romaaneja. Lopuksi vielä lainaus, joka muistaakseni sai minut hymyilemään. Kabbalisti Diotallevi oli yksi lempihahmojani kirjassa.

”Ja Jumalan Suuri Nimi, sellaisena kuin tetragrammaton sen ilmoittaa, koostuu 72 kirjaimesta”, Diotallevi sanoi. ”Ja seitsemän plus kaksi on yhdeksän. Mutta jos sallitte, voisin vielä jatkaa. Pythagoralaisen perinteen mukaan, johon kabbala liittyy (ainakin se on yksi lähde), kaikkien parittomien lukujen summa, yhdestä seitsemään, on kuusitoista, ja kaikkien parillisten, kahdesta kahdeksaan, on kaksikymmentä, kaksikymmentä plus kuusitoista on kolmekymmentäkuusi.”
”Hyvä Jumala, tohtori”, eversti oli innoissaan. ”Minä arvasin tämän. Minä arvasin. Mikä lohdutus. Olemme lähestymässä totuutta!”

4,5/5

Nobel-haaste

Minua ei tähän haastanut kukaan muu kuin minä itse. No, haaste sekin. Idea löytyi täältä, kiitoksia vain. Aion siis lukea kaikilta Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneilta yhden teoksen. Aikarajaa ei ole.

2009 - Herta Müller (Matala maa/Niederungen)
2008 - Jean-Marie Gustave Le Clézio (Kaupunki nimeltä Onitsha/Onitsha)
2007 - Doris Lessing
2006 - Orhan Pamuk
2005 - Harold Pinter
2004 - Elfriede Jelinek
2003 - J. M. Coetzee
2002 - Imre Kertész
2001 - V. S. Naipaul
2000 - Gao Xingjian
1999 - Günter Grass
1998 - José Saramago
1997 - Dario Fo
1996 - Wislawa Szymborska
1995 - Seamus Heaney
1994 - Kenzaburo Oe
1993 - Toni Morrison
1992 - Derek Walcott
1991 - Nadine Gordimer
1990 - Octavio Paz
1989 - Camilo José Cela
1988 - Naguib Mahfouz
1987 - Joseph Brodsky
1986 - Wole Soyinka
1985 - Claude Simon
1984 - Jaroslav Seifert
1983 - William Golding (Kärpästen herra/Lord of the Flies)
1982 - Gabriel García Márquez (Sadan vuoden yksinäisyys/Cien años de soledad)
1981 - Elias Canetti
1980 - Czeslaw Milosz
1979 - Odysseus Elytis
1978 - Isaac Bashevis Singer
1977 - Vicente Aleixandre
1976 - Saul Bellow
1975 - Eugenio Montale
1974 - Eyvind Johnson, Harry Martinson
1973 - Patrick White
1972 - Heinrich Böll
1971 - Pablo Neruda
1970 - Alexandr Solzhenitsyn
1969 - Samuel Beckett
1968 - Yasunari Kawabata
1967 - Miguel Angel Asturias
1966 - Shmuel Agnon, Nelly Sachs
1965 - Mikhail Sholokhov
1964 - Jean-Paul Sartre
1963 - Giorgos Seferis
1962 - John Steinbeck
1961 - Ivo Andric
1960 - Saint-John Perse
1959 - Salvatore Quasimodo
1958 - Boris Pasternak
1957 - Albert Camus
1956 - Juan Ramón Jiménez
1955 - Halldór Laxness
1954 - Ernest Hemingway
1953 - Winston Churchill
1952 - François Mauriac
1951 - Pär Lagerkvist
1950 - Bertrand Russell
1949 - William Faulkner
1948 - T.S. Eliot
1947 - André Gide
1946 - Hermann Hesse
1945 - Gabriela Mistral
1944 - Johannes V. Jensen
1943 - The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section
1942 - The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section
1941 - The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section
1940 - The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section
1939 - Frans Eemil Sillanpää
1938 - Pearl Buck
1937 - Roger Martin du Gard
1936 - Eugene O'Neill
1935 - The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section
1934 - Luigi Pirandello
1933 - Ivan Bunin
1932 - John Galsworthy
1931 - Erik Axel Karlfeldt
1930 - Sinclair Lewis
1929 - Thomas Mann
1928 - Sigrid Undset
1927 - Henri Bergson
1926 - Grazia Deledda
1925 - George Bernard Shaw
1924 - Wladyslaw Reymont
1923 - William Butler Yeats
1922 - Jacinto Benavente
1921 - Anatole France
1920 - Knut Hamsun
1919 - Carl Spitteler
1918 - The prize money was allocated to the Special Fund of this prize section
1917 - Karl Gjellerup, Henrik Pontoppidan
1916 - Verner von Heidenstam
1915 - Romain Rolland
1914 - The prize money was allocated to the Special Fund of this prize section
1913 - Rabindranath Tagore
1912 - Gerhart Hauptmann
1911 - Maurice Maeterlinck
1910 - Paul Heyse
1909 - Selma Lagerlöf
1908 - Rudolf Eucken
1907 - Rudyard Kipling (Viidakkokirja/The Jungle Book)
1906 - Giosuè Carducci
1905 - Henryk Sienkiewicz
1904 - Frédéric Mistral, José Echegaray
1903 - Bjørnstjerne Bjørnson
1902 - Theodor Mommsen
1901 - Sully Prudhomme

4/104

Emmanuel Carrère: Valhe

"Ajattelin, että tämän tarinan kirjoittaminen voisi olla vain joko rikos tai rukous”, kuuluu Emmanuel Carrèren viimeinen lause kirjassaan Valhe.

Valhe on elämäkerrallinen, tositapahtumiin perustuva romaani. Sen päähenkilö on Jean-Claude Romand, mies joka tappoi vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa vuonna 1993. Itsemurhassaan hän epäonnistui. Murhan jälkimainingeissa selvisi, että Romand ei ollutkaan lääkäri WHO:n riveissä, vaan täydellinen tyhjäntoimittaja, joka oli valehdellut urastaan perheelleen ja ystävilleen 18 vuotta. Kun kulissit uhkasivat viimein kaatua, mies päätti, että olisi parempi, ettei hänen perheensä saisi koskaan tietää. Mutta Romand itse jäi eloon, istuu nyt elinkautisessa vankeudessa ja tulee vapautumaan vuonna 2015.

Oikeudenkäynnin aikoihin Carrère kiinnostui tapauksesta ja ryhtyi Romandin kanssa kirjeenvaihtoon kirjoittaakseen aiheesta romaanin. Karmivaa, mutta vielä karmivampaa oikeastaan on, että minä tartuin kirjaan ja luin sen. Aluksi en oikeastaan tajunnutkaan, että kaikki, mitä siinä kerrottiin, oli totta. Mutta en minä Valheen lukemista kadu. Se on hyvä kirja. Kieli on sopivan neutraalia, Carrère antaa puhtaille tapahtumille pääosan, kuten kuuluukin. Turhat moralisoinnit ja romantisoinnit on jätetty pois, jotta lukijan ajatuksille olisi tilaa. Ja kuitenkin Carrère onnistuu hienovaraisesti kääntämään ihmismielen hirveydet esiin. Itse asiassa ne tulevat esiin kuin itsestään.

Valhe oli ahdistavin kirja pitkään aikaan. Ymmärrän hyvin niitä, jotka inhoavat tätä kirjaa. Carrèren kirjeenvaihto murhaajan kanssa ja tämän asioiden kaivelu tuntuvat vastenmieliseltä toiminnalta. Itsellenikään ei tätä lukiessa aina ollut mikään selviö, vihasinko sitä vai ihailinko. Paikoin oloni Valhetta lukiessa oli hirveä. Mutta tuleeko hyvästä kirjallisuudesta aina hyvä mieli? Eikö sen tarkoituksena ennemminkin olisi herättää ajatuksia? Tässä asiassa lukijoista varmasti löytyy usean koulukunnan edustajia. En suosittele tätä niille, jotka haluavat olla hyvällä tuulella kirjoja luettuaan. Sen sijaan ahdistusta pelkäämättömille, masokisteille/sadisteille/ mille lie mielenhäiriöisille suosittelen kyllä.

4/5

100!

Listat. En oikein tiedä, mitä niistä pitäisi ajatella. Pidän niitä ehkä jossain määrin paheellisina. Siksikö, että listoja on helppo tehdä? Siksikö, että niistä puuttuu inhimillisyys, kirjoittajansa omat ajatukset? No jaa, oikeastaan kumpikaan noista perusteluista ei pidä paikkaansa. Minähän oikeasti pidän listoista. Niiden tekeminen ei oikeasti ole helppoa... Noh, hyvä on, listat ovat pieni paheeni. S'il vous plaît.

BBC listasi joskus vuonna nakki ja pottu (en oikeasti jaksa alkaa etsimään vuosilukua tällä yhteydellä) 100 kirjaa, jotka kaikkien pitäisi kahlata läpi elämänsä aikana. Tulos perustuu äänestykseen (enkä tosissanikaan jaksa kaivella esiin, moniko siihen on osallistunut, mutta enivei, tarpeeksi moni varmaan.) Varsin jännittävä lista. LotRin minä ymmärrän, mutta Artemis Fowl? Terry Pratchett? Eikä Umberto Ecosta jälkeäkään. Näin siinä käy, kun nuorille annetaan äänioikeus.

Varsin jännittävää on myös se, että olen lukenut noista 28 kpl (ne olen lihavoinut). Ja olen 17-vuotias. Jos sama tahti jatkuu ja jos lyhyeen matikkaani on luottamista, olen lukenut kaikki 100 kirjaa 41-vuotiaana. That's scary. (Muutenkin olisi, ja kaiken lisäksi Facebook sanoo, että kuolen 41-vuotiaana.) Tosin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa tulen tuskin koskaan lukemaan loppuun...

1. The Lord of the Rings, JRR Tolkien
2. Pride and Prejudice, Jane Austen
3. His Dark Materials, Philip Pullman
4. The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, Douglas Adams
5. Harry Potter and the Goblet of Fire, JK Rowling
6. To Kill a Mockingbird, Harper Lee
7. Winnie the Pooh, AA Milne
8. Nineteen Eighty-Four, George Orwell
9. The Lion, the Witch and the Wardrobe, CS Lewis
10. Jane Eyre, Charlotte Brontë
11. Catch-22, Joseph Heller
12. Wuthering Heights, Emily Brontë
13. Birdsong, Sebastian Faulks
14. Rebecca, Daphne du Maurier
15. The Catcher in the Rye, JD Salinger
16. The Wind in the Willows, Kenneth Grahame
17. Great Expectations, Charles Dickens
18. Little Women, Louisa May Alcott
19. Captain Corelli's Mandolin, Louis de Bernieres
20. War and Peace, Leo Tolstoy
21. Gone with the Wind, Margaret Mitchell
22. Harry Potter And The Philosopher's Stone, JK Rowling
23. Harry Potter And The Chamber Of Secrets, JK Rowling
24. Harry Potter And The Prisoner Of Azkaban, JK Rowling
25. The Hobbit, JRR Tolkien
26. Tess Of The D'Urbervilles, Thomas Hardy
27. Middlemarch, George Eliot
28. A Prayer For Owen Meany, John Irving
29. The Grapes Of Wrath, John Steinbeck
30. Alice's Adventures In Wonderland, Lewis Carroll
31. The Story Of Tracy Beaker, Jacqueline Wilson
32. One Hundred Years Of Solitude, Gabriel García Márquez
33. The Pillars Of The Earth, Ken Follett
34. David Copperfield, Charles Dickens
35. Charlie And The Chocolate Factory, Roald Dahl
36. Treasure Island, Robert Louis Stevenson
37. A Town Like Alice, Nevil Shute
38. Persuasion, Jane Austen
39. Dune, Frank Herbert
40. Emma, Jane Austen
41. Anne Of Green Gables, LM Montgomery
42. Watership Down, Richard Adams
43. The Great Gatsby, F Scott Fitzgerald
44. The Count Of Monte Cristo, Alexandre Dumas
45. Brideshead Revisited, Evelyn Waugh
46. Animal Farm, George Orwell
47. A Christmas Carol, Charles Dickens
48. Far From The Madding Crowd, Thomas Hardy
49. Goodnight Mister Tom, Michelle Magorian
50. The Shell Seekers, Rosamunde Pilcher
51. The Secret Garden, Frances Hodgson Burnett
52. Of Mice And Men, John Steinbeck
53. The Stand, Stephen King
54. Anna Karenina, Leo Tolstoy
55. A Suitable Boy, Vikram Seth
56. The BFG, Roald Dahl
57. Swallows And Amazons, Arthur Ransome
58. Black Beauty, Anna Sewell
59. Artemis Fowl, Eoin Colfer
60. Crime And Punishment, Fyodor Dostoyevsky
61. Noughts And Crosses, Malorie Blackman
62. Memoirs Of A Geisha, Arthur Golden
63. A Tale Of Two Cities, Charles Dickens
64. The Thorn Birds, Colleen McCollough
65. Mort, Terry Pratchett
66. The Magic Faraway Tree, Enid Blyton
67. The Magus, John Fowles
68. Good Omens, Terry Pratchett and Neil Gaiman
69. Guards! Guards!, Terry Pratchett
70. Lord Of The Flies, William Golding
71. Perfume, Patrick Süskind
72. The Ragged Trousered Philanthropists, Robert Tressell
73. Night Watch, Terry Pratchett
74. Matilda, Roald Dahl
75. Bridget Jones's Diary, Helen Fielding
76. The Secret History, Donna Tartt
77. The Woman In White, Wilkie Collins
78. Ulysses, James Joyce
79. Bleak House, Charles Dickens
80. Double Act, Jacqueline Wilson
81. The Twits, Roald Dahl
82. I Capture The Castle, Dodie Smith
83. Holes, Louis Sachar
84. Gormenghast, Mervyn Peake
85. The God Of Small Things, Arundhati Roy
86. Vicky Angel, Jacqueline Wilson
87. Brave New World, Aldous Huxley
88. Cold Comfort Farm, Stella Gibbons
89. Magician, Raymond E Feist
90. On The Road, Jack Kerouac
91. The Godfather, Mario Puzo
92. The Clan Of The Cave Bear, Jean M Auel
93. The Colour Of Magic, Terry Pratchett
94. The Alchemist, Paulo Coelho
95. Katherine, Anya Seton
96. Kane And Abel, Jeffrey Archer
97. Love In The Time Of Cholera, Gabriel García Márquez
98. Girls In Love, Jacqueline Wilson
99. The Princess Diaries, Meg Cabot
100. Midnight's Children, Salman Rushdie

Angela Carter: Maaginen lelukauppa

”Kaikki hänen viisitoista kammattua ja kuurattua vuottaan ilmestyivät hänen eteensä kylpyjen, hiustenpesujen ja puhtaitten alusvaatteitten loputtomana sarjana; saattue kylpyjä, joissa hän oli peseytynyt, liukas rivi saippuatankoja, jotka hän oli hieronut ihoonsa – olemattomiin. Hän yritti loihtia esiin muiston kuumasta vaahtoavasta vedestä suojautuakseen heidän hajuaan vastaan, mutta siitä ei ollut apua. Taksimatka ei varmaankaan loppuisi koskaan, eikä hän pääsisi milloinkaan raittiiseen ilmaan. Taksimittari tikitti shillinkejä heltymättömästi. Hänen veljensä katseli sitä jonkin aikaa ihailevasti, aivan kuin olisi antanut arvoa sille, että se velotti heitä niin röyhkeän ahneesti.
”Onko se vielä kaukanakin?”, Melanie kysyi heikolla, tukahtuneella äänellä.
”Vielä kauempana”, Finn sanoi hajamielisenä.”

Tästä alkaa suuri muutos Melanien elämässä. Tyttö on elänyt silkkilakanoiden, tuoksusaippuoiden, leipävanukkaiden ja unelmien keskellä koko pienen ikänsä, kunnes pam, hänen vanhempansa tippuvat lentokoneen mukana jossakin, ja pam, hänestä tulee orpo. Melanie sisaruksineen sysätään Philip-enonsa luokse Lontooseen, ja siihen loppuu ruusuilla tanssiminen. Eno on lelukauppias, mutta ei ollenkaan kiva ja sympaattinen sellainen, vaan melkeinpä paholainen. Hänellä on vaimo, Margaret, joka on tullut mykäksi hääpäivänään, ja myös Margaretin orvot veljet Finn ja Francie asuvat saman katon alla. Melanien elämä muuttuu entisen vastakohdaksi: kaikki on likaista, kurjaa ja kieroonkasvanutta.

Tässä kirjassahan pohjimmiltaan pureudutaan siihen, mitä nuoren tytön päässä liikkuu, kun vanhemmat kuolevat. Aika pitkälti psykologinen lähtökohta siis. Kirjassa ei ulkoisesti tunnu tapahtuvan oikein mitään: löytyy vain sivukaupalla kuvausta lounaista, päivällisistä ja teehetkistä, arkisista askareista. Varsinaiset tapahtumat tapahtuvat Melanien ajatuksissa. Kaverini, joka suositteli Maagista lelukauppaa minulle, luonnehti sitä ”täh”-kirjaksi. Kun jotain todella tapahtuu, niin se on ”täh”:n paikka. Ja siinäkin mielessä ”täh”-ainesta, että tämä todella on melko omalaatuinen kirja. Ainakin omituisin koskaan näkemäni/lukemani rakkaustarina (jos sitä nyt edes voi rakkaustarinaksi sanoa), löytyy Maagisesta lelukaupasta.

Carter hallitsee sanan säilällä sivaltelun. Voin sanoa, että juuri kieli on tämän kirjan onnistuneisuuden avain. Jäin suorastaan koukkuun Carterin kauniisiin sanoihin. Silti kirja ei aivan täydellisyyteen yllä. Tämä voisi olla yksi lempikirjoistani, mutta ei ole. Ehkä syynä on pieni naiiviuden ja tekotaiteellisuuden häivähdys, ja/tai se, että en pitänyt Melanien henkilöhahmosta. Päähenkilön kärsimyksiin on vaikeampi samaistua, jos ei juuri pidä hänestä. Joka tapauksessa olen kiitollinen, että tämän (loppujen lopuksi) viehättävän kirjan löysin. Seuraavaksi Carterilta aionkin lukea Sirkusyöt.

4/5

Christopher Phillips: Sokrates-kahvila

Hassua, että luin tämän vasta nyt, sain tämän kirjan nimittäin rippilahjaksi jo viime kesänä... Mutta toisaalta oli hyvä, että "säästin" sen talveen. Luulen, että kesällä lukukokemus ei olisi ollut niin erityisen merkittävä, mutta näin talvella siitä tuntui oikeasti olevan hyötyä: huomasin alkaneeni syksyn mittaan upota yhä syvemmälle sinne aivojenkäyttötaidottomuuden syvään suohon (tai valkoisen kaniinin turkkiin, niin kuin kirjassa Sofian maailma olisi sanottu). Onneksi luin tämän juuri nyt, sillä nyt minulla vielä on mahdollisuuksia ryömiä sieltä pois, ihmettelemään maailmaa sokraattiseen tyyliin. [<-- En todellakaan ollut rippikoulussa viime kesänä, tämä teksti on melko vanha. Kopioin sen vanhasta blogistani. :D ]

Kirja siis kertoo siitä, miten tämä Christopher Phillips on vetänyt ympäri Yhdysvaltoja lukuisia Sokrates-kahviloiksi nimittämiään keskusteluja, ja mitä kokemuksia hänelle niistä on kertynyt. Sokrates-kahviloissa siis on kyse siitä, että joukko (ehkä toisilleen tuntemattomia ja erilaisia) ihmisiä kokoontuu yhdessä jonnekin ja ottaa sitten pohdittavakseen ihan minkä tahansa kysymyksen, joka ihmisiä yleisesti kiinnostaa ja johon ei välttämättä ole yksinkertaista ja yksiselitteistä vastausta. Tälläisiä kysymyksiä voivat olla esim. "Mikä on elämän tarkoitus?", "Mitä on rakkaus?" tai "Mistä maailma koostuu?". Käytetään sokraattista metodia, eli esitetään juuri tuollaisia kysymyksiä, sitten niihin pyritään vastaamaan ja sitten esitetään taas lisää kysymyksiä. Varsin hauskaa.

Joskus olen määritellyt hyvän kirjan sillä tavoin, että se antaa ajattelemisen aihetta. Sokrates-kahvila totisesti antoi, joten on se kai sitten hyvä kirja. Phillips on saanut sisällytettyä vähän reiluun kahteensataan sivuun mitä erilaisimpia, mielenkiintoisia filosofisia kysymyksiä, ongelmia ja mysteerejä, jotka varmasti kiinnostavat jollakin tavalla kaikkia ihmisiä. Näkemyksiä on myös monenlaisia ja Phillips käsittelee niitä kaikkia yhtä objektiivisesti ja puoluettomasti. Hän esittää toki omatkin mielipiteensä, mutta ei painota niitä liikaa. Lukijalle jää reilusti tilaa.
Kirjassa on myös muutamia asioita, jotka minua ärsyttivät. En esimerkiksi pitänyt siitä, miten Phillips kuvailee välillä aivan turhia asioita aivan turhan tarkasti, kuten tapaamiensa ihmisten ulkonäköä. Ne kuvaukset vaikuttivat sen kaiken "viisauden" keskellä niin epäaidoilta. Kirja syyllistyy välillä myös pieneen sekavuuteen, joka hivenen vaikeuttaa lukemista ja saattaa viedä lukijan ajatuksia pois olennaisista asioista. Kirjaa ei missään tapauksessa saisi lukea nopeasti, pelkkänä passiivisena vastaanottajana, vaan jokaista lausetta olisi hyvä jäädä pohtimaan hetkeksi. Jos siis haluaa saada kirjasta mahdollisimman paljon irti.

Enimmäkseen kirja oli siis positiivinen ja tietyllä tavalla jännittävä lukukokemus. Tuntuu siltä, että olen löytänyt uudestaan sen kesällä harrastamani
kyseenalaistavan ja avarakatseisen ajattelutavan, kiitos Phillipsin ja Sokrateen.

5/5

Jostein Gaarder: Pasianssimysteerio

Minulla oli korkeat odotukset tätä kirjaa kohtaan ja (arvattavasti) se tuotti minulle pettymyksen.

Pasianssimysteerio kertoo kaksitoistavuotiaasta pojasta, Hans Thomasista, ja hänen "faijastaan", jotka lähtevät etsimään äitiään ja vaimoaan, joka puolestaan on lähtenyt maailmalle "etsimään itseään". Isä ja poika ajavat vanhalla Fiatillaan Euroopan halki, kotimaastaan Norjasta aina Kreikkaan asti, vihjeenään ainoastaan kreikkalainen muotilehti, jonka kantta koristaa äidin (joka tosin näyttää joltain muulta) kuva. Matkalla pysähdytään silloin tällöin tupakkatauoille, joiden aikana käydään filosofisia keskusteluja ja ihmetellään, miten ihmeellinen paikka maailma onkaan. Faija näet väittää olevansa jonkinlainen Jokeri, joka näkee asioita, joille muut ihmiset ovat sokeita. Eräänä päivänä matkalaiset törmäävät salaperäiseen kääpiöön, joka antaa Hans Thomasille suurennuslasin ja neuvoo heille tien pieneen saksalaiseen syrjäkylään nimeltä Dorf. Dorfissa Hans Thomas tapaa kylän leipurin, joka antaa tälle pullan sisään leivotun pienen kirjan (jota voi lukea ainoastaan suurennuslasilla). Hans Thomas alkaa lukea kirjaa salassa isältään ja tulee tarinan edetessä vain yhä ja yhä hämmästyneemmäksi. Jossain vaiheessa poika tajuaa kirjan tapahtumien liittyvän olennaisella tavalla omaan elämäänsä. Ja koko jutun ytimessä on vanha, kulunut, korttipakka...

Kuten alussa jo mainitsin, tämä kirja oli pettymys. Saman kirjailijan teos Sofian maailma oli niin loistavasti onnistunut ja toimiva esitys, että ehkä Pasianssimysteeriolla ei missään vaiheessa ole ollutkaan mitään mahdollisuutta lunastaa odotuksiani. Kirjan idea sinänsä on mielenkiintoinen, ja kirja sisältää paljon hyviä oivalluksia erityisesti pasianssiin liittyen, mutta siihen se sitten jääkin. Olin pettynyt kirjaan alusta lähtien, johtuen kielestä. Minusta on viime aikoina tullut kielen suhteen varmaan aika nirso, joten tällainen töksähtelevyys ärsytti melkoisesti. Ehkä kirja on tarkoitettu nuoremmille ihmisille kuin minä, en tiedä, niin että asiat pitää sanoa selkeästi ja yksinkertaisesti ilman että tulee epäselvyyksiä, mutta joka tapauksessa tuollainen kielenkäyttö pilasi kirjan tunnelmasta paljon, samoin minun lukukokemuksestani. Noh, mitäs olen tottunut nauttimaan kirjani kielen tasoltakin alkaen monimutkaisina ja ajatusta vaativina.

Juoni ei tarjonnut mitään erityistä jännitystä eikä kiinnostavuutta. Potentiaalia oli, ja hyviä ideoita, mutta ne menivät hukkaan. Suurin kekseliäisyys esiintyi pullakirjan tarinassa, mutta juonenkuljetuksen osalta siinäkin vajottiin sellaiseen kliseisyyteen, että alkoi melkein itkettää. Henkilöhahmoihin olin aika turhautunut. Isä joi ja ennen kaikkea filosofoi liikaa. En pidä siitä, että joka toisessa kappaleessa minulle tuputetaan "oikeanlaisia ajatuksia" ja "oikeaa tapaa tarkastella maailmaa". Mietin omat ajatukseni ihan itse, kiitos. Kirjan täytyy toki herättää ajatuksia, mutta tuollainen valmiin elämänfilosofian tyrkyttäminen on väärä tapa.

Tiivistettynä: paljon hyviä ideoita, mutta suurin osa pilataan tökerön käsittelytavan takia.

2½/5

Peter Høeg: Rajatapaukset

"Jos on tottunut kuljeksimaan talossa ja sitten jonain päivänä sattuu tapaturma, vaikka hakataan tai jotain ja tulee sokeaksi, vasta silloin tosiaan huomaa huonekalut. Ainahan ne ovat olleet paikoillaan, mutta niitä ei yleensä huomaa, kävelee vain ohi. Vasta kun käy vaikeaksi väistää jotain, sen tosiaan huomaa. Juuri niin huomaa ajan: kun alkaa olla vaikeaa päästä siitä yli.”

Rajatapaukset on melko pitkälti omaelämäkerrallinen romaani. Se on kertomus orvon Peter-raukan nuoruudesta 70-luvulla. Pojan otsaan lyödään milloin minkäkinlainen hullun leima ja häntä riepotellaan milloin mihinkin laitokseen pitkin Tanskaa. Tärkeimmän osan kirjasta kattaa jakso, jossa Peter asuu kuuluisassa Biehlin yksityiskoulussa. Koululla on hyvä maine, mutta harva niistä vanhemmista, jotka sinne ovat lapsensa laittaneet, todella tietää mitä koulussa todella tapahtuu. Rehtori pitää ”kurituspäiväkirjaa”, kuvataidetyöstä saa yhden tähden enemmän jos värittää taustan, ja eräät hengittävät kaasua nukahtaakseen paremmin.

Tärkeää osaa kirjassa näyttelee aika. Mikään ei mietitytä Peteriä yhtä paljon kuin aika. On selvää, että Biehlissä aika on lineaarista. Mutta aika voi olla myös syklistä. Mitä aika todella on? Vähä vähältä Peterille alkaa valjeta, mutta hän ei kuitenkaan voi olla varma mistään. Eikä haluakaan olla, hänhän halveksii tiedemiehiä, joille kelpaavat ainoastaan täsmälliset vastaukset.

Tämä oli hieno lukukokemus. Huomasin ajan olevan tosiaan varsin kummallinen asia: tätä kirjaa lukiessa se tuntui joko häviävän kokonaan tai viilettävän valoa nopeammin. Pakko nostaa hattua Høegille, sillä ei pitkään aikaan yksikään kirjailija minun lukemissani kirjoissa ole pystynyt muokkaamaan aikaa samalla tavalla. Kirjaa oli kaikin puolin nautinnollista lukea. Høeg kirjoittaa hyvin pelkistetysti, kertoo vain olennaisimman, mutta silti mainitsee pienet yksityiskohdat, jotka teroittavat tarinasta veitsenterävän ja muistuttavat karmealla tavalla että kaikki se on totta. Olisi hienoa itse osata kirjoittaa kuin Høeg, yksinkertaisesti mutta monimutkaisesti.

Moitittavaa tästä kirjasta löytyy hyvin vähän. Ehkä Peterin pitkiä ajatusmonologeja olisi voinut nivoa vähän enemmän tapahtumien lomaan, mutta toisaalta meni se noinkin, sillä joka tapauksessa pidin niistä paljon eivätkä ne mitenkään minua häirinneet. Luen ehdottomasti Høegia lisää.

4,5/5

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Margaretin parhaita ystäviä ovat kirjat. Hän työskentelee ja enimmäkseen asuukin isänsä antikvariaatissa, hoivaa pikku ystäviään ja lukee enemmän kuin mikään laki sallii. Erityisesti häntä kiinnostavat sellaiset tarinat, jotka ovat vaipuneet muilta ihmisiltä unholaan: muinoin eläneiden, todellisten henkilöiden päiväkirjat.

Eräänä iltana Margaret saa tietää asian, jonka hän on tavallaan tiedostamattaan aavistanut koko elämänsä ajan. Hänellä on kaksonen. Harmi vain, että tämä kaksoissisar kuoli samana päivänä kuin syntyi. Joka tapauksessa puuttuva kaksoissisar selittää tyhjän aukon, jonka Margaret aina on ollut tuntevinaan vieressään.

On olemassa myös suosittu kirjailija nimeltä Vida Winter. Mutta siihen jäävätkin kaikki totuudet, mitä tästä naisesta yleisesti tiedetään. Winter antaa kyllä haastatteluja, mutta ei koskaan kerro täydellistä totuutta itsestään. Hän rakastaa tarinankertomista niin paljon, ettei pysty enää muuhun, kuin luomaan menneisyydestään satuja ja latelemaan niitä hyväuskoisille toimittajille. Mutta sitten Vida Winter haluaakin yhtäkkiä kertoa totuuden. Ja ketäpä muuta hän lähestyykään kirjeteitse, kuin rakasta pikku Margaretiamme. Hän on lukenut Margaretin tutkielman erään henkilön päiväkirjojen pohjalta ja todennut tämän sopivaksi henkilöksi kirjoittamaan oman elämäkertansa. Tuota pikaa Margaret istuukin jo junassa kohti Winterin kartanoa ja kummallisia, vanhoja tarinoita, jotka tällä kertaa ovatkin totta.

Kolmastoista kertomus ilmeisesti pyrkii olemaan jonkinlainen kunnianosoitus vanhoille klassikoille, kuten Kotiopettajattaren romaanille ja Humisevalle harjulle (joista ensin mainittua allekirjoittanut ei jaksanut lukea edes loppuun, köhköh), sekä samalla myös kirjoille ja lukemiselle yleensäkin. Kai se jossain mielessä onnistuukin, ainakin siinä on paljon samoja piirteitä kuin noissa romanttisissa 1800-luvun suurteoksissa: suuria tunteita, kovia kohtaloita ja henkäyksiä hautojen takaa. Jostain syystä en kuitenkaan pitänyt tästä läheskään yhtä paljon kuin esimerkiksi Humisevasta harjusta.

Kolmastoista kertomus ei pääse lähellekään sitä eeppisyyttä, riipaisevuutta ja karmivuutta, joka tuossa Brontën mestariteoksessa välittömästi ottaa lukijan valtaansa. Juoni toki kääntelehtii vaikka mihin suuntiin, mutta silti tarina tuntuu jäävän kaipaamaan jonkinlaista särmää. Mikään ei lopulta ole kovin yllättävää eikä kliseiltä vältytä. Parhaat koukut löytyvät neiti Winterin kertomasta tarinasta (joka kyllä tarjoaa paikoitellen ”positiivisia järkytyksiä” lukijalle), mikä sekin jää hieman kaukaiseksi lukijalle, sillä onhan se kirjan päähenkilölle, Margaretillekin, vain kertomus, jonka todenperäisyyttä hän joutuu jatkuvasti epäilemään. Kirja yrittää ehkä tavoitella 1800-luvun romaanien tunnelmaa myös kielen tasolla. Tämä asia minua ärsytti myös, sillä yritys johti lähinnä siihen, että tekstissä vilisi liikaa adjektiiveja, liikaa ulkoisten asioiden kuvailua, liikaa latteita tunnelmanluontiyrityksiä ja liikaa huomioita epäoleellisiin asioihin, mikä teki kielen paikka paikoin jopa lapselliseksi (voisin esim. kuvitella 13-vuotiaan itseni kirjoittamassa muutamia katkelmia samalla tavalla) ja naiiviksi. Muutenkin monet kirjan piirteet tekivät siitä hyvin pitkälti enemmän nuortenkirjamaisen kuin kirjailija on ehkä tarkoittanut.

Kolmannelletoista kertomukselle tippuu kolme tähteä viidestä, eli hyviä kohtia löytyy, mutta myös melkein saman verran yhtä huonoja, joten siihen keskitason tuntumaan jäädään. Voi olla, että olen vääränlainen ihminen lukemaan tällaisia kirjoja, mutta en kuitenkaan suosittelisi tätä ihan ensimmäisenä kenellekään muullekaan.

3/5

Gabriel García Márguez: Sadan vuoden yksinäisyys

Tänä vuonna lukemistani kirjoista paras. Ja ylipäätään, pitkästä aikaa hyvää kirjallisuutta (tai ylipäätään kirjallisuutta, josta jaksaa kirjoittaa tänne).

Tämähän on klassikko, eikä suotta. Se on Buendían suvun kronikka ja tarina Macondo-nimisestä kyläpahasesta, mutta samalla se onnistuu olemaan myös hieno tutkielma ihmisistä ja elämästä ylipäätäänkin.

Teoshan on tunnetuimpia edustajia genrestä nimeltä maaginen realismi, mikä siis tarkoittaa sitä, että siinä eletään päällisin puolin normaalia elämää tässä meidän tuntemassamme todellisuudessa, välillä vaan sattuu joku levitoimaan suklaan voimalla, astumaan taivaisiin ruumiineen sieluineen tai näkemään ylämäkeen virtaavan verivanan. Kaikki on siis mahdollista - juuri ja juuri sen verran, että se voi tapahtua. Tapahtumia on myös vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn aikakauteen, joskin nykyaika se ei ainakaan ole.

Sadan vuoden yksinäisyys teki ainakin minuun vaikutuksen. Se on suuri tarina, ja siihen mahtuu paljon: seitsemän sukupolven edestä Arcadio Joséita, Aurelianoja ja Remedioksia, sillä suvussa on tapana kuljettaa samoja nimiä isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Se saattaa aiheuttaa lukijalle pientä päänvaivaa siitä, kuka nyt olikaan kenenkin poika, mutta itselleni tuo ei koitunut miksikään pahaksi ongelmaksi. He ovat kaikki erilaisia: sekä keskenään että muun maailman kanssa. Buendíat ovat tuomittuja yksinäisyyteen, he eivät jostain syystä pysty elämään kuin normaalit ihmiset sopusoinnussa maailman kanssa. Vaikka heidän elämäänsä mahtuu hyviä hetkiä, ei heistä kukaan tunnu saavuttavan pysyvää onnea: yksi saa kannettavakseen elinikäisen kaunan, toinen kadottaa järkensä valon, jne. Vuosikymmenet vilahtavat hetkessä ohi, ristitään uusia Aurelianoja ja kohta jo valvotaan samojen henkilöiden ruumiita. Henkilöt vaihtuvat, mutta loppujen mikään ei muutu, ja uudet sukupolvet sortuvat isiensä virheisiin yhä uudestaan ja uudestaan. Márguez maalaa sukutarinansa puitteissa rehellisen ja kaunistelemattoman kuvan ihmiselämästä. Sitä alkaa miettiä, että onko tässä missään mitään järkeä.

Tämä on niitä kirjoja, joita pitää lukea pitkiä jaksoja kerralla ja huolella, muuten menettää paljon. Teksti vilisee viehättäviä pikku yksityiskohtia (Márguez tuntuu ottaneen selvää asioista), jotka tekevät Macondosta kaikessa kummallisuudessaankin niin aidon, että välillä voi kuvitella itse kävelevänsä pitkin sen pölyisiä katuja tai kuljeskelevansa Buendíojen hämärässä, sokkeloisessa talossa. Ja se ripaus magiaa, joka tupsahtaa eteen aina odottamatta - mistä Márguez keksii kaiken? Ei häivähdystäkään kliseisyydestä, vain puhdasta, tuoretta ja terävää mielikuvitusta. Nerokasta.

Kirja ei kannesta kanteen ollut aivan tasaisen nautittavaa luettavaa. Pidin alusta, jolloin Macondo oli vielä eristyksissä muusta maailmasta ja jolloin vain mustalaiset kävivät esittelemässä ihmeellisiä keksintöjään ja arabit vaihtamassa kauppatavaroitaan guacamao(vaimitäneoli)-papukaijoihin. Keskikohta olikin sitten minusta hiukan tylsempi: vallankumouksia, sotaa, aseita. Suurin osa maagisuudesta katoaa ja tapahtumat ovat pitkän aikaa pitkäveteisen realistisia. Kirja kuitenkin parani loppua kohden: Macondo liukenee nelivuotiseen sateeseen ja vaipuu pikku hiljaa jälleen unohduksiin, ja lopulta Buendían suvun tarina loppuu kuten vanha ennustus, jota kukaan ei silloin enää muista, on tiennyt kertoa jo vuosia ennen suvun syntyä.

En minä tälle kirjalle muuta arvosanaa osaa antaa kuin 5/5.